Ketojen kasvillisuus

Kedot

Keltamatara

Ketoja eli kuivia niittyjä esiintyy hiekkaisilla tai kallioisilla mailla, jotka pidättävät vain vähän vettä. Ketoja esiintyy tavallisesti maatilojen ja peltoalueiden liepeillä sijaitsevilla laidunnetuilla kumpareilla ja mäillä. Kedot ovat perinnebiotooppeja eli perinteisen maatalouden muovaamia elinympäristöjä, joille vuosisataisen hoidon myötä on kehittynyt omaleimainen ja rikas eliölajisto. Säännöllinen niitto ja laidunnus ovat vähentäneet maaperän ravinteisuutta ja ylläpitäneet avoimuutta ja valoisuutta.

Perinnebiotooppien määrä on vähentynyt Suomessa jo 1880-luvulta lähtien, mutta väheneminen kiihtyi sotien jälkeen ja on jatkunut nopeana viime vuosikymmeninä. Perinnebiotooppien säilyminen edellyttää oikeanlaista ja jatkuvaa hoitoa; ketoja hoidetaan esimerkiksi niittämällä ja laiduntamalla.

Ketojen eliölajisto tiedetään erityisen runsaaksi. Ketojen merkitystä kuvastaa se, että maatalous- ja muiden kulttuuriympäristöjen kaikista uhanalaisista lajeista 45 % on ketolajeja.

Kedoilla kasvaa tyypillisesti matalia ruohoja ja heiniä, jotka viihtyvät niukkaravinteisessa maassa. Kedon kasvillisuus on usein aukkoista. Ketokasvit kukkivat usein alkukesästä, jotta ne ehtisivät tehdä siemenet ennen kesän kuivinta aikaa. Monet hyönteiset ovat riippuvaisia ketojen kasveista.

Laurinmäen keto

Janakkalan luonto ja ympäristö ry on hoitanut tätä ketoa järjestämällä paikalla talkoita, joiden avulla ketoa pidetään avoimena. Kedon laidoilla kasvaa vanhojen mäntyjen ja kuusten lisäksi vaahteroita, tuomia ja pihlajia. Pensaista paikalla kasvaa orapihlajaa ja punalehtiruusua, jotka molemmat ovat vanhoja koristekasveja. Kenttäkerroksen lajistoon kuuluvat mm. ahomansikka, keltamatara, aholeinikki, keltamo ja pölkkyruoho.

Keltamo

Keltamatara on harvinaistunut, joten se on listattu uhanalaisluokituksessa vaarantuneeksi. Aikoinaan suosittu lääke- ja värikasvia uhkaa sille sopivien avoimien kasvupaikkojen väheneminen ja risteytyminen paimenmataran kanssa. Keltamataran tunnistaa sen kirkkaan keltaisista kukista ja neulasmaisista lehdistä.

Keltamo ja pölkkyruoho ovat arkeofyyttejä eli muinaistulokkaita. Ne ovat kulkeutuneet Suomeen ja asettuneet kasvupaikoilleen ihmisen toiminnan ansioista jo hyvin varhain, yleensä ennen 1600-luvun alkupuolta. Unikkokasveihin kuuluva keltamo on vanha lääkekasvi, ja se kasvaa aina asutuksen liepeillä. Sitä on käytetty monenlaisten vaivojen lääkitsemiseen jo antiikin ajoista lähtien. Keltamolla on rehevä, sinivihreä lehdistö ja parilehdykkäiset lehdet. Kukat ovat keltaisia, noin 2 cm leveitä. Kun kasvin katkaisee, katkaisupinnasta valuu punakeltaista maitiaisnestettä, joka on myrkyllistä ja ihoa ärsyttävää.

Pölkkyruoho

Myös pölkkyruoho on tyypillinen vanhan asutuksen indikaattorikasvi. Pölkkyruohon aiempaa käyttöä ei tarkoin tunneta, mutta se on saattanut olla lääkekasvi tai mausteyrtti. Pölkkyruoholla on pysty ja haaraton, yli puoli metriä korkea varsi, jonka päässä on pitkän kapea kukinto. Pölkkyruohon kukat ovat valkoiset.

Laurinmäen kedon kasviluettelo »